Anun tarina

Tämä tarina kertoo läpivalaisun elämästäni tietyssä mielessä ja siitä, millaisia asioita olen kohdannut. Kuten kenen tahansa 30 –vuotiaan ihmisen elämästä, minunkin seikkailuistani voisi oikeastaan kirjoittaa kirjasarjan silti kertomatta kaikkea. Olen yrittänyt saada siihen joitain kohokohtia, joista Sinun olisi helppoa muodostaa kuvaa Minusta. Jokaisella on oma tarinansa ja arvostan Sinun tarinaasi. Tahdon kertoa siitä, millaista oli olla herkkä lapsi, nähdä asioita etukäteen, kohdata elämän koettelemuksia ja silti kokea miten asiat aina järjestyivät lopulta parhain päin. Vaikka elämäni onkin ollut melkoista seikkailua, on aina ollut yksi asia kannattelevana tekijänä... Nimittäin tieto siitä, että kaikella on oma tarkoituksensa, emme kohtaa asioita sattumanvaraisesti, vaikkemme välttämättä ymmärrä heti suoraan Rikkautta, joka mustastakin pimeästä kasvaa...

Lapsena olin onnellinen puputyttö, joka piti kivistä, eläimistä ja luonnosta. Kuljin taskut täynnä sammakoita ja sisiliskoja ja leikin paljon luonnossa. Vaikka elämä ei ollutkaan aivan ensimetreillä minulle helppo, niin ensimmäiset viisi vuottani vietin aika onnellisessa ympäristössä ja olosuhteissa. Olin ujo ja tunneherkkä tyttö, iloinen ja puhelias kotona, hoidossa ja kodin ulkopuolella mutisti, joka puhui vain harvoille ja valituille. Roikuin äidin takin helmassa kuin takiainen, pelkäsin kaikkia outoja ja itkin tuntikausia hoidossa äidin perään. =) Pidin isästä ja purjehdusreissuista kovasti sekä siitä, kun hän lauloi minulle saunassa vanhoja kansanlauluja poikakoulun rehtorin puhtaalla lauluäänellään.

Äiti muistelee minun olleen reipas piirtämään isä taas nauhoitti vanhalle nauhurille yhteisiä juttutuokioita. Niitä on kuunneltu aina välillä. Omia muistojakin lapsuudesta on aika paljon, olen aina ollut hyvä muistamaan asioita ja tapahtumia...

Viisivuotiaana hämmästytin äitäni kertomalla asioita, joista minun ei pitänyt tietää mitään. Tiesin asioita etukäteen ja juttelin mielikuvitusystävien kanssa. Mielikuvitusta minulla piisasikin, vaikka toisille jakaa! Joskus ennen ekaluokkaa hämmästytin naapurin äitiä pikkuvanhalla käytökselläni. Vieläkin muistan päiväkahvihetket hänen kanssaan. Minun pieni kehoni tuskin ylsi pöydän reunalle tuolissa ja keskustelimme elämää suuremmista asioista... Olin mummoni sanoin merkillinen lapsi =)

Elämä toi lapsuudessa monia mutkia eteen. Ihan alkuun sain kokea adoption kahden kuukauden ikäisenä. Onneksi pääsin rakastavaan ja hyvään perheeseen. Minulla ei ole sen koomin ollut muita vanhempia tai sukua! Vanhempani erosivat, kun olin 5 ja 9-vuotiaana jouduin ensikertaa kosketuksiin kylmän maailman kanssa; minua yritettiin käyttää seksuaalisesti hyväksi perheellemme suhteellisen vieraan miehen toimesta. Onneksi olin lujatahtoinen tuolloin ja tein hyväksikäyttäjän aikeet tyhjiksi omalla Anumaisella tyylilläni! Tätä rataa riitti ikävä kyllä elämässäni senkin jälkeen, joskin aina pidin puoleni. En vain koskaan voinut kertoa asioista aikuisille. Kannoin kaiken täysin yksin.

Olin kaiketi hyvin erilainen kouluikäisenä, sillä minua kiusattiin herkästi. Kolmannesta luokasta saakka olin koko koulun silmätikku ja matkat kodin ja koulun välillä olivat hirvityksiä. En osannut olla kuten muut. Olin liian herkkä, itkin liian helposti enkä osannut alkuun pitää puoliani kiusaajia vastaan. Lintsasin paljon koulusta. Vietin pitkiä päiviä metsässä kylmässä ilman ruokaa odotellen päivän kulumista loppuunsa ja väärensin poissaolotodistuksia opettajalle. Viidennellä luokalla lopulta tapahtui jotain. Aloin puolustaa itseäni ja kuudennen luokan loppuun mennessä kiusaaminen loppui. Olin oppinut elämäni ensimmäisen läksyn: toiset kävelevät ylitsesi vain jos annat sen tapahtua!

Kahdeksan vuotiaana sain isäpuolen Tapanin ja pari vuotta myöhemmin minulle syntyi ensimmäinen pikkuveli Mikko. Hoidin Mikkoa omatoimisesti aivan vauvasta saakka. Olin itse kymmenen, mutta niin kypsä, että äiti uskalsi jättää minut 5 viikon ikäisen vauvan kanssa kaksin! Ville syntyi, kun olin 12 ja sitten hoitelin kahta nuorempaa onnellisena ja kiitollisena veljistäni. Nuoremman veljen syntymän aikaan isäni perheessä sattui tragedia, syntymätön siskopuoleni kuoli kohtuun. Sisaren menettämisen varjo oli läsnä elämässäni pitkään aikuisuuteen saakka ja on ehkä yksi niistä tekijöistä, miksi valitsin urani, kuten valitsin...

Kosketusta henkisyyteen ja uskonnollisuuteen sain paljon mm. mummoni kautta, joka tilasi minulle Hyvä-paimen lehteä ja osti Raamatun tarinoista kertovan kirjasarjan lahjaksi. Luin noita tarinoita antaumuksella ja pohdin niiden opetuksia. Uskontotunnit koulussa eivät kiinnostaneet yhtä paljon! Isäpuoleni kuului Aa- kerhoon ja minä pänttäsin heidän opetuksiaan istuen leivinuunin päällä... Opiskelin tyyneysrukousta, joka on hyvin pätevä ohje vielä tänäkin päivänä : ” Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa, mitkä voin sekä Viisautta erottaa nämä kaksi toisistaan!"

Neljännellä luokalla opettelin ennustamaan kädestä ja korteista. Mietin elämän filosofioita ala-asteikäisestä saakka ja kuuntelin uskovaisen opettajamme juttuja kummituksista ja henkimaailmasta korvat höröllään... Iltaisin pelkäsin peiton alla ja pyysin Jumalalta ja enkeleiltä apua vaaroja vastaan. Joskus tuntui, kuin suuri enkeli olisi ollut sänkyni yllä levittäen siipiään ylitseni, -oma, Rakas Suojelusenkelini! Toisaalta vastapainona kaikelle sain kokea onnellisia lapsuushetkiä maalla eläinten ja hevosten parissa tai jomman kumman vanhempani kanssa. Olin myös ahkera 4h kerholainen, hoidin perheemme poroja ja opiskelin luomuviljelyn perusteita omalla kasvimaalla!

Murrosikäisenä kaikki kapina ja paha olo kulminoituivat sitten mustaan, tupakointiin ja raskaaseen musiikkiin. Kävin läpi rajun vuoden ja karkailin kotoa 14-vuotiaana kaupungille juomaan itseni humalaan ja näyttämään kovista. Sisällä oli kuitenkin kipua ja tuskaa. Tuskaa siitä, ettei kukaan tiennyt mitä kaikkea olikaan tapahtunut ja mitä nuoren ihmisen sydän tunsi. Aina joskus näin asioita etukäteen ja puhuinkin näistä enneunistani äidilleni joka kai osittain uskoi osittain ihmetteli. Toisaalta minusta tuntui, etten koskaan aavistanut mitään hyvää ja pelkäsin ajatuksiani ja toivoin etteivät negatiiviset odotukset ja pelot kävisi toteen. Unimaalimani oli tuolloin vilkas ja kirjoitin paljon runoja.

14-vuotiaana olin lähellä itsemurhaa. Elämä tuntui turhalta ja minulle liian epäoikeudenmukaiselta. Myös hyvä ystäväni oli samoissa mietteissä noihin aikoihin. Rakkaus veljiä ja sukulaisiani kohtaan sai minut kuitenkin jatkamaan eteenpäin. Tuimme ystävän kanssa toinen toisiamme.

15-vuotiaana muutin isäni luo. Elämäni oli liian rajua ja kapinallista, äidin luona 90-luvun lama-ajan yrityksen konkurssit ja paljon itkua ja tuskaa. Tarvitsin tukea ja ohjausta ja ehkä tilaisuuden päästä irti kaveripiiristä ja kaupunki-illoista. Rippukoulusta alkoi uusi keskusteluni Jumalan ja uskonnon kanssa. Muistan vieläkin, miten ääni väristen ilmoitin isälle ja äitipuolelle rippikoulun jälkeen tulleeni uskoon. Asia taisi hautautua oman sisäisen maailmani kokemuksiksi useiden vuosien ajaksi, kunnes se syntyi uudelleen omakohtaisena pohdiskeluna kaiken olemisen merkityksestä...

Vietin siis lopun murrosikäni isäni kodissa, jossa asun nykyään lasteni kanssa. Kävelin paljon luonnossa, nautin puiden energioista ja kivistä ja merestä, jonka lähellä asuimme.Vietin paljon aikaa uusien kavereideni kanssa ja aloin hiljalleen kohdata lapsuuteni mustuutta. Pala kerrallaan itse itseäni auttaen paranin rukoillen omien enkeleiden apua. Öisin heräsin suljetut silmät täynnä kyyneleitä ja itkin vapauttavaa itkua, sain tuntea sydämen paranemisen ja Rakkauden voiman.

Nuoruusvuosina elin kuten kaikki ikäiseni teinit. Pienellä kylällä oli turvallista kokea elämää yhdessä samanhenkisten ystävien kanssa. Kävimme discoissa, istuimme auton kyydissä, kyläilimme toisissamme, kuljimme kaupungissa, seurustelimme ja opettelimme elämää. Muutama hyvä ystävä jäi aina akuisikään saakka. Nuoruusvuosina solmittiin ne unohtumattomimmat suhteet! Henkisistä asioista ja enkeleistä ei puhuttu yleisesti, joskin aina joskus joku ystävä kertoi suuria salaisuuksia intuitiivisista kokemuksista, johin saatoin yhtyä =)

Sain ensimmäisen lapseni 19-vuotiaana. Raskausaika Jimin kanssa sujui rauhallisessa sisäisessä keskustelussa lapsen kanssa. Synnytyksen jälkeen masennuin hetkeksi ja kohtasin voimallisimpia tunteita siihen astisessa elämässäni: rakkautta ja vastuuta. Ensimmäiset vuodet olimme hyvin kiinteästi yksi ensimmäisen poikani kanssa. Erosin Jimin isästä Jimin täyttäessä kaksi vuotta. Tarvitsin tilaa hengittää ja kasvaa lopulta lapsesta aikuiseksi itsekin. Tällöin aloin käydä läpi raskasta prosessia lapsuuden haavoista, kävin uudelleen selviytymisen reunamilla, mutta tällä kertaa vastuu ja Rakkaus omaa lasta kohtaan pitivät elämässä kiinni. Kävin paljon juttelemassa asioistani ja tein parannustyötä hiljalleen sisälläni myös Jumalani kanssa Hänelle kivuistani puhuen. Aloin puhua äidillenikin aivan uudella lailla... Hiljalleen avautuen, edelleen eheytyen.

Lähihoitajakoulun aikaan kiinnostuin uudelleen kivistä ja kävin shiatsu 1 ja 2 kurssit kansalaisopistossa. Kuuntelin Turkuun opiskelemaan lähteneen ystävän kertomuksia meditaatioista ja enkelikursseista mielenkiinnolla ja tunsin itsekin kaipausta noiden asioiden pariin. Pohjoisessa ei vain tällaisia kursseja ollut tarjolla ja tilaisuudet keskustella henkisyydestä jäivät niihin harvoihin hetkiin, kun tapasin joitain ystäviäni, jotka olivat kokeneet sydämessään samoja asioita. Henkimaailman asioissa tuntui olevan jotain salaista ja vaiettavaa vielä tuolloin joten monet tuttavani jäivät täysin näiden ajatuksieni saavuttamattomiin...

Nuorella aikuisiällä minun piti vielä kohdata asioita, jotka opettivat elämää. Opiskelut pienen lapsen kanssa samanaikaisesti työssä käyden verottivat yöunta ja jaksamista. Taloudellisesti kävin läpi tiukkoja aikoja samalla tuntien, miten äiti voi saada voimaa lapsen hyvinvoinnin edestä tehdä miltei ihmeitä jaksamisen äärilaidoilla saakka. Jostain syystä kokemuksia karttui monista asioista, ystäväni teki itsemurhan, tulin pahoinpidellyksi ja minulla epäiltiin hetken aikaa syöpää.

Samoihin aikoihin opiskelin ensin lähihoitajaksi, sitten sairaanhoitajaksi.Toisen lapseni odotusaikana vuonna 2003 perustin Oulumasut -nimisen äitien vertaistukiryhmän. Tästä lähti varsinainen työskentelyni lapsiperheiden hyväksi. Pian huomasin, miten paljon perheet tarvitsevat tukea ja miten rankkaa voikaan olla arki pienen lapsen kanssa.

Kaikkien koettemusten keskellä elämässäni on aina ollut mukana valoa ja iloa hyvin paljon. Sain nähdä ympärilläni kauniita asioita, jotka viestivät maailman hyvyydestä ja siitä kaikesta arvokkaasta, miksi olemme ihmisiä. Monesti asiat tuntuivat järjestyvän kuin itsestään. Vaikeimmalla hetkellä, kun tunsin voimien ehtyvän, on tullut aina jostain jotain, joka tuo ison helpotuksen tilanteeseen. Äidilleni ja minulle tulikin tavaksi sanoa, että asiat menevät kuten niiden kuuluu mennä. Itse ei tarvitse tehdä kaikkea yksin, kun luottaa tarkoitukseen, voi olla iloinen jokaisesta päivästä. Ihminen on luoja oman elämänsä suhteen, mutta ajalle täytyy antaa mahdollisuus tuoda hyvät asiat eteen. Tällaisia merkittäviä asioita on ollut aina monia. On tapahtunut kuin ihmeen kaupalla asioita, olen soittanut juuri oikeaan aikaan puheluja, törmännyt juuri oikeisiin ihmisiin oikealla hetkellä.

Sairaanhoitajana työskentelin isossa leikkaussalissa ja päivystyspolilla kunnes vuonna 2005 toisen lapsen syntymän jälkeen minulla todettiin puolen vuoden aikana lievä ohimolohkon epilepsia, astma ja selkärangan synnynnäinen lievä rakennevika. Olin vuoden ilman ajokorttia ja sairaslomalla. Kuulin, etten palaisi enää sairaanhoitajaksi vuorotyöhön. Tästä alkoi lopullinen pysähtyminen ja syvä matka itsetutkiskeluun.

Oma kasvatukseni on lähtöisin pienistä piireistä ja tuohon aikaan maailmankatsomukseni oli hyvin suppea. Internetin kautta ja ystävien välityksellä löysin tieni maailmaan, jota en ollut tiennyt edes olevan olemassa! (Meillä Suomessa on todella vaatimattoman vähän tietoa kaikesta siitä, mitä muualla maailmassa on...) Aloitin meditaatiot ja samosin syvemmälle myös vaihtoehtohoitojen maailmaan. Erosin toisen lapseni isästä vuonna 2006 ja siitä lähtien olen asustanut maalla omakotitalossa eläen vuoroviikoin lasteni kanssa, välillä yksin omistaen enemmän aikaa mm. hiljentymiselle ja itseni hoitamiselle. Meillä on kissa, 6 gerbiiliä sekä akvaario. Rakastan luontoa, metsää ympärillämme ja jonain päivänä aloitan myös ratsastusharrastukseni uudelleen...

Lapsityössäni olen mm. myynyt lastentarvikkeita, valmistanut kantoliinoja, tehnyt kotikäyntejä, vetänyt kursseja kansalaisopistoissa ja minulla on ollut ihan iki-oma perhevalmennuksen kehittämisprojekti Kempeleessä vuosina 2006-2008. Teen loppuarviointia vuosina 2008-2009 tähän projektiin.Minulla on laaja kokemus sekä lapsentahti- imetys- ja luomupiireistä, että virallisemmasta tahosta. Monien erilaisten toimien kautta olen ollut yhteistyössä myös: Neuvolatyön kehittämiskeskukseen, Stakesiin,Oph:on ja Stm:än.

Henkisellä polulla olen saanut nähdä monenlaista ja tavata hyvin monenlaisia ihmisiä. Olen törmännyt lahkoihin ja hyvin monenlaisiin uskomuksiin sekä nähnyt uskomattoman määrän erillaisia kirjoja. Olen saanut tutustua ihmisiin, jotka ovat kiertäneet paljon maailmaa ja sen kautta kuulla hyvin monnelaisista asuinpaikoista, kulttuureista, elämäntarinoista ja filosofioista. Kaikkien tarinoiden ja kokemusten jälkeen sisälleni syntyi ajatus siitä, miten meidän jokaisen tulisi itse uskaltaa muodostaa aivan oma henkilökohtainen käsitys kaikesta. Voi tutustua monenlaisiin asioihin, mutta elämänkatsomusta ei voi opetella ulkoa päin.

Aikuisen naisen elämässä on tietysti omat haasteensa. Huoli taloudesta ja lapsista ei taida kadota äidin elämästä milloinkaan. Omakotitalon hoitaminen ainakin osittain yksin, työn ja vapaa -ajan kanssa tasapainoilu, uusioperheen arki sekä kotona että lasten isien kodeissa ja monet muut asiat pitävät tiukasti elämässä kiinni. Menetimme isäpuoleni Tapanin tapaturmaisesti syksyllä 2006 ja jäimme äidin kanssa kaksi ihmettelemään metallialan osakeyhtiön pyörittämistä urakoineen, mutta kaikesta on selvitty! Oman paikan löytyminen 30- vuotiaana ja oman arvon oivaltaminen ovat tuoneet tietynlaista vakautta elämään, vaikka sisäinen lapsi on aina ja toivottavasti ikuisesti myös elossa. Luovuus, luonto, lapset, läheiset ja eläimet ovat asioita joista saan voimaa. Aikuisen ihmisen elämään kuuluu mm. tilien selvittäminen oman lapsuuden ympäristön ja vanhempien kanssa. Tässä asiassa voin todeta olevani onnellinen; omaan rauhalliset välit molempiin vanhempiini ja olen sydämestäni kiitollinen kaikesta tuesta, opastuksesta ja turvasta mitä sain myös ns. hulluina vuosinani. Äiti ja isä sekä heidän uudet kumppaninsa ovat olleet minun elämäni supersankareita ja elämän opettajia, kiitos siitä heille!

Alkuun toimin ulkomailla hoitajana. Jostain syystä elämä vei minut keskustelulistoille, joilla oli ihmisiä kaikkialta maailmasta. Löysin enkelit ja ihanat kristallit ja aloin tarjota hoitoja etänä, kristallikursseja ja henkilökohtaista ohjausta englannin kielellä. Pitkään aikaan en osannut ajatella, että tekisin tätä työtä myös Suomessa, mutta hiljalleen ystävät pyysivät minulta opastusta, hoitoja sekä meditaatioita. Varmaankin minun piti saada jokin kansainvälinen perehdytys ensialkuun! Nykyään Rakkaudentähti toimiikin sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti!

Varsinainen Rakkauden Tähti sai alkunsa kesäkuussa 2008. Istuin illalla teekupin ääressä ja piirsin aarrekarttaa kaikesta osaamisestani. Pohdin, mihin suuntaan kehittäisin työtäni sitten, kun Pa-Pe projekti päättyisi. Listasin saamaani osaamista ja asiantuntemusta. Silloin 4-vuotias poikani Santtu kysyi kirkkaalla äänellä: "Mikä rakkauden tähti sinulla siinä on?"
Silloin tiesin, mikä olisi seuraava vaihe työssäni...

Mikäli Sinulla on oma tarinasi kerrottavana, kuulen sen mielelläni. Jos lähetät minulle sähköpostia osoitteeseen anujaanaelina@gmail.com, se tulee perille luottamuksellisesti, eli posteja ei käy lukemassa muut, kuin minä.

Merkillinen lapsi